Viinijärven kivilouhoksen historia

 

Viinijärven Kiven nimellä edelleen jatkuva louhostoiminta on käynnistynyt ilmeisesti 1940-luvulla, tuntemattomien henkilöiden toimesta. Ensimmäinen niin sanottu alkulouhos sijaitsee nykyisen louhostien risteyksestä noin 100 metriä Särkijärventietä pohjoiseen, tien oikealla puolella. Ensimmäinen tiedossa oleva kiven käyttökohde on Viinijärvellä sijaitsevan Imatran Voiman henkilökunnan rakennuksen rappukiveys. Kyseiset rappuset on rakennettu vuoden 1947 paikkeilla, ja ne ovat yhä olemassa.

1950-luvun alussa rakennusmestari M. G. Kamppinen piti rakennusliikettä Vaasassa. Kamppinen oli entuudestaan tuttu Laura Lötjösen, nykyisen yrittäjän isoäidin, kanssa. Sekä Lötjösen että Kamppisen avioerojen jälkeen Kamppinen muutti Viinijärvelle ja avioitui Lauran kanssa. Rakennusmestarina toimiessaan Kamppinen oli havainnut, että liuskekivelle oli voimakasta kysyntää. Niinpä hän etsi louhintaan sopivaa kallioaluetta hyvin laajalta alueelta, kunnes löysi poikkeuksellisen korkealaatuisen esiintymän lähes naapurista.

Vuonna 1957 Kamppinen osti nykyisen louhoksen maa-alueen ja vuonna 1959 perusti louhintayhtiö Viinijärven Kivi Oy:n. Tästä lähtien louhoksella on lohkottu kiveä samoilla perinteisillä käsityökalumenetelmillä. Lohkonnassa ei käytetä sahoja, koneita, liuotusaineita, ympäristömyrkkyjä eikä muitakaan kyseenalaisia apuvälineitä, vaan ainoastaan raskaita lekoja, raakaa voimaa ja ammattitaitoa.

Vuosien mittaan toiminta kasvoi suureksi. 1960-luvulla louhos oli Suomen suurin liuskekivilouhos ja tunnettu laajasti muun muassa arkkitehtipiireissä laadukkaimpana saatavilla olevana kotimaisena liuskeena. Kiven arvostuksesta kertoo se, että Suomen Moskovan-suurlähetystön pihakiveys remontoitiin ja päällystettiin Viinijärven tummalla kiilleliuskeella vuonna 1963. Valinta oli osa suurlähetystön edustavuuden ja suomalaisen identiteetin korostamista; suomalaista luonnonkiveä haluttiin käyttää näkyvästi ulkoalueilla. Kivestä on tehty myös esimerkiksi Otaniemen Dipolin sisärakenteita vuonna 1966.

Kamppisen kuoltua vuonna 1970 hänen poikansa palkkasi louhoksen nykyisen omistajan isän ja Kamppisen vävyn Urpo Kontkasen louhokselle työnjohtajaksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Urposta tuli louhoksen toimitusjohtaja ja pienosakas. Raaka-aineen laadunvaihtelusta johtuva louhoksen suuri tuotannon vaihtelu aiheutti tuolloin haasteita. Liuskekivilouhoksia toimi Suomessa useita, ja kilpailu kiristyi luonnonkivipuolella samaan aikaan, kun betonikivien käyttö alkoi yleistyä.

Betonikivien laajamittainen käyttö piharakentamisessa alkoi Suomessa toden teolla 1980-luvulla, ja suosio kasvoi räjähdysmäisesti 1990-luvun aikana. Betonikivien yleistyminen muutti pihojen ilmettä merkittävästi. Liuskekivi, joka oli aiemmin ollut yleinen ja arvostettu pihojen ja sokkeleiden pinnoite, siirtyi enemmän erikoiskiveksi tai koristemateriaaliksi. Kiven käyttökohteet alkoivat vakiintua siten, että betonikiviä käytettiin enimmäkseen kaupunkipihoilla ja liuskekiviä kesämökeillä tai kaupunkipihojen tunnelma-alueilla.

Vuonna 1991 louhos siirtyi kokonaisuudessaan Urpo Kontkasen omistukseen. Liuskekiven kysyntä jatkoi tasaista hiipumistaan, samoin louhoksen toiminta. Kun 1970-luvun huippuvuosina louhoksella työskenteli enimmillään jopa 24 henkilöä, 2000-luvun alussa Urpo pyöritti louhosta enää satunnaisesti maataloutensa sivuelinkeinona.

Syksyllä 2005 Urpo Kontkanen, hänen poikansa Heikki Kontkanen ja Heikin vaimo Susanna Prokkola tekivät maatalouden sukupolvenvaihdoskaupan. Kaupantekohetkellä louhostoiminta oli supistunut hyvin pienimuotoiseksi, ja louhoksella oli vain satunnaista tuotantoa.

Heikki aloitti Viinijärven Kiven toiminnan elvyttämisen perustamalla Viinijärven Kivi Oy:n uudelleen. Hän päivitti tarvittavat luvat, rekrytoi uuden henkilöstön, yhteensä kahdeksan työmiestä, ja teki tarvittavat kone- ja laiteinvestoinnit. Louhostoiminnan saaminen kannattavaksi oli alusta alkaen hyvin haastavaa. Samanaikaisesti internetin avaama entistä laajempi kilpailu, Kiinan tuonnin alkaminen sekä halvat ja heikkolaatuiset kivet heikensivät laadukkaan kiven kysyntää. Louhintayhtiö Viinijärven Kivi Oy ajautui velkasaneerausmenettelyyn jo kolmantena toimintavuotenaan ja lopulta konkurssiin vajaan kymmenen toimintavuoden jälkeen, syksyllä 2015.

Heikille ja Susannalle jäivät kuitenkin omistukseen louhosalue sekä kiven louhinnan aikana kertynyt tietotaito, muun muassa kivien asentamisesta, piharakentamisesta ja yritystoiminnan pyörittämisestä. Heikki aloitti uusien yritysmahdollisuuksien etsimisen ja päätyi pian yhteistyöhön joensuulaisen monialayrittäjän ja Sulokivi Oy:n omistajan Matti Kurjen kanssa. Heikistä tuli Sulokivi Oy:n osakasyrittäjä ja toimitusjohtaja. Samalla louhoksen koko entinen henkilökunta siirtyi Sulokivi Oy:n palvelukseen, ja Sulokivi jatkoi louhostoimintaa hautakivituotannon ja piharakentamisen ohessa.

Louhoksen toiminta vakiintui, ja kiven käyttökohteet monipuolistuivat. Hautakivet, suuret porraslevyt, muurikivet ja murskeet tulivat osaksi tuotantoa. Edelleen tänäkin päivänä liuskeet valmistetaan Viinijärvellä käsityönä, perinteisin menetelmin ja ilman koneita. Toiminta on pienimuotoista, mutta sopii hyvin osaksi Sulokiven muuta liiketoimintaa.

Heikin poika Oiva Kontkanen ystävineen on jo oppinut liuskekiven lyömisen perinnetaidon. Juuri 18 vuotta täyttänyt nuorisojoukko tienasi interrail-matkansa rahat louhoksella kesällä 2025.

Tänä päivänä Viinijärven louhos on tiettävästi viimeinen kovaa liuskekiveä käsityömenetelmin louhiva louhos Euroopassa, eikä vastaavaa ole ilmeisesti muuallakaan maailmassa. Muut tiedossa olevat tumman kiven louhokset louhivat esimerkiksi huomattavasti pehmeämpää fylliittiä, jota on helpompaa lohkoa, mutta lopputuote on myös herkemmin naarmuuntuvaa ja murenevaa.

Viinijärven louhoksella on oma, erityinen tunnelmansa, jota vierailijat ovat usein muistelleet pitkään käyntinsä jälkeen. Harvassa paikassa voi aistia historian havinaa samalla tavalla kuin Viinijärvellä, luonnonkauniissa järvenrantamaisemassa sijaitsevalla louhoksella. Joillekin vierailu tuo mieleen Obelixin hiidenkivilouhoksen, eikä vertaus ole lainkaan kaukaa haettu.

Viinijärvellä, 21.1.2026
Heikki Kontkanen